9.12.2004

Joensuun käräjäoikeuden tuomio 19.1.2004

Käräjäoikeus tuomitsi virallisen syyttäjän ja asianomistajan syytteestä K:n kahdesta törkeästä petoksesta ja kirjanpitorikoksesta 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus määräsi K:n samalla heti vangittavaksi.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kalevi Julkunen ja lautamiehet.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 6.2.2004

K kanteli vangitsemispäätöksestä hovioikeuteen vaatien, että hänet päästetään heti vapaaksi. Käräjäoikeus oli seuraamuskeskustelussa omasta aloitteestaan ilman syyttäjän vaatimusta ottanut esille mahdollisuuden, että K määrätään heti vangittavaksi. K:lla ei ollut ollut asianmukaista mahdollisuutta vastata hänelle yllättäen esitettyyn kysymykseen vangitsemisen edellytyksistä. Hänen vangitsemisensa oli kohtuutonta, koska hän saattoi sen seurauksena menettää työpaikkansa ja ammattinsa.

Hovioikeus lausui, että pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi, jos tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Määrätessään vapaana olevan vastaajan mainitun lainkohdan nojalla heti vangittavaksi tuomioistuimen tulee varata vastaajalle tilaisuus lausua vangitsemisen edellytyksistä (KKO 1996:39). Kantelusta kävi ilmi, että K oli käräjäoikeudessa saanut ilmoittaa käsityksensä vangitsemisen edellytyksistä. Käräjäoikeuden menettely oli siten tältä osin täyttänyt oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset ja käräjäoikeus oli saanut omasta aloitteestaan määrätä K:n vangittavaksi. Vangitseminen ei ollut ollut kohtuutonta.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kantelun.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olavi Snellman, Riitta-Liisa Hietala ja Eija Pitkänen. Esittelijä Marjo Leppänen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

1. K on valituksessaan lausunut, että pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n sanamuodon mukaan on sinänsä mahdollista, että tuomioistuin määrää rangaistukseen tuomitun vangittavaksi omasta aloitteestaan. Mainitun säännöksen tulkinnassa on kuitenkin K:n mukaan otettava huomioon rikosoikeudenkäynnin perustuminen syyttämisperiaatteeseen ja rikosasian vastaajan oikeus saada viipymättä tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteesta sekä riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan. K:n käsityksen mukaan mainituista periaatteista seuraa, ettei tuomioistuin voi määrätä vastaajaa vangittavaksi omasta aloitteestaan ilman hänelle etukäteen tiedoksi toimitettua syyttäjän tai asianomistajan vaatimusta. K:lle tuomittu rangaistus oli huomattavasti ankarampi kuin hänellä oli ollut syytekirjelmän perusteella aihetta otaksua.

2. Pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n alkuperäisen sanamuodon (450/1987) mukaan tuomioistuimen oli vangitun vastaajan ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitessaan päätettävä, oliko tuomittu pidettävä edelleen vangittuna. Syyttäjän tai asianomistajan vaatimuksesta tuomioistuin saattoi määrätä myös vapaana olleen vastaajan vangittavaksi, mikäli vangitsemisen edellytykset olivat olemassa.

3. Pakkokeinolain 1 luvun 26 § on saanut nykyisen sisältönsä 15.3.1995 voimaan tulleella lailla (213/1995), jolla pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksiä on muutoinkin muutettu. Pakkokeinolain 1 luvun 26 §:stä ei enää suoraan ilmene, voiko tuomioistuin määrätä tuomitun vangittavaksi omasta aloitteestaan.

4. Vuoden 1995 lainmuutosta edeltäneiden lainvalmistelutöiden mukaan keskeisin muutos tuomitun vangitsemista koskevaan sääntelyyn on ollut se, että vähintään kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangitseminen ei enää edellyttänyt paon tai rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa (HE 181/1994 vp s. 1 ja 4). Lakivaliokunta on mainittua muutosta kannattaessaan lausunut, että pitkä ehdoton vankeusrangaistus on sinänsä riittävä peruste määrätä tuomittu vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna. Rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuus heikkenee, jos tuomioistuin, tuomittuaan syytetyn pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, päästää hänet vapauteen odottamaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Lisäksi kansalaisten luottamus yhteiskunnan mahdollisuuksiin torjua rikollisuutta ja ylläpitää oikeudenmukaista järjestelmää vähenee, jos vakavasta rikoksesta tuomittu tekee vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa odottaessaan uusia rikoksia (LaVM 21/1994 vp s. 2).

5. Lainvalmisteluasiakirjoista ei ilmene, että tuomioistuimen oikeutta määrätä omasta aloitteestaan tuomittu vangittavaksi olisi tarkoitettu muuttaa. On siten perusteltua lähteä siitä, että alkuperäisessä säännöksessä omaksuttu jaottelu, joka antoi tuomioistuimelle oikeuden omasta aloitteestaan määrätä vain vangitun vastaajan vangittuna pitämisestä, on pykälän uudesta kirjoitustavasta huolimatta tarkoitettu pysyttää voimassa. Tästä periaatteesta on lakivaliokunnan mietinnössä esitettyjen näkökohtien perusteella kuitenkin syytä poiketa sellaisten vakavien rikosten osalta, joista tuomitaan ankara, vähintään kahden vuoden vankeusrangaistus. Tällaisessa tapauksessa tuomitun vangitseminen ei, toisin kuin tuomittaessa syytetty lievempään rangaistukseen, lain mukaan edellytä täytäntöönpanon karttamisen tai rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa vaan rangaistuksen ankaruus sinänsä on jo riittävä peruste vangitsemiseen. Kun syytetty tuomitaan pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, kysymys vangitsemisen tarpeellisuudesta on läheisessä yhteydessä tuomioistuimen jo suorittamaan seuraamusharkintaan. Tämä puoltaa sitä, että tuomioistuin voi tällöin päättää vangitsemisesta myös omasta aloitteestaan. Voimassa olevaa pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n 1 momenttia on siten perusteltua tulkita niin, että tuomioistuin voi momentin 1 kohdan mukaisissa tapauksissa, joissa rangaistukseksi on tuomittu vähintään kaksi vuotta vankeutta, määrätä myös vapaana olevan vastaajan vangitsemisesta, vaikka syyttäjä ei olisi esittänyt vangitsemista koskevaa vaatimusta.

6. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeus on rikosasioissa noudatettavasta syyttämisperiaatteesta huolimatta voinut omasta aloitteestaan määrätä K:n vangittavaksi tuomitessaan hänet yli kahden vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen.

7. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:39 todennut, päätös vapaana olevan vastaajan välittömästä vangitsemisesta merkitsee sellaista puuttumista hänen vapauteensa, että hänen kuulemisensa on lainkäyttömme perusperiaatteiden mukaista. Käräjäoikeus olikin kuullut K:ta vangitsemisen edellytysten olemassaolosta. K oli tällöin vastustanut vangitsemistaan katsoen sen kohtuuttomaksi, koska hän oli ollut töissä eikä hän ollut syytteen perusteella osannut varautua vangitsemiseen.

8. K:ta on syytetty muun muassa kirjanpitorikoksesta ja kahdesta törkeästä petoksesta, joiden perusteella häneen on kohdistettu lähes 670 000 euron suuruiset vahingonkorvausvaatimukset. Syyttäjä on lisäksi vaatinut hänen määräämistään liiketoimintakieltoon. Ottaen huomioon, että K:hon kohdistettu syyte on käsittänyt vakavaksi katsottavia tekoja ja että K on törkeitä petoksia koskevalta osin tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatuin tavoin, Korkein oikeus katsoo, että K on jo ennen tuomioistuinkäsittelyä voinut varautua siihenkin mahdollisuuteen, että hänet tuomitaan yli kahden vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen ja määrätään vangittavaksi.

9. K:lle on ennen oikeudenkäyntiä määrätty puolustajaksi asianajajatutkinnon suorittanut lakimies, joka on avustanut häntä käräjäoikeudessa. Kysymystä vangitsemisen edellytyksistä ei voida tässä tapauksessa pitää oikeudellisesti vaikeana, eivätkä K tai hänen puolustajansa ole käräjäoikeudessa ilmoittaneet, että K olisi tarvinnut lisäaikaa vastatakseen vangitsemisen edellytyksiä koskevaan kysymykseen. Näihin seikkoihin nähden ja kun K ei ole myöskään kantelussaan yksilöinyt, mistä vangitsemisen perusteettomuutta tai kohtuuttomuutta osoittavista seikoista lisäselvityksen esittäminen olisi ollut tarpeen, Korkein oikeus katsoo, että K:lla on käräjäoikeudessa ollut riittävä tilaisuus antaa lausuntonsa vangitsemisen edellytyksistä.

10. Korkeimpaan oikeuteen hankitun selvityksen mukaan K:lle tuomitun rangaistuksen täytäntöönpano on alkanut 1.6.2004. Kantelun kohteena oleva vangitsemispäätös ei siten enää ole voimassa. Näin ollen enemmän lausunnon antaminen K:n valituksesta raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Pauliine Koskelo, Mikko Könkkölä ja Juha Häyhä (eri mieltä). Esittelijä Marja Räbinä.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä: K:ta oli käräjäoikeudessa syytetty muun muassa kahdesta törkeästä petoksesta ja kirjanpitorikoksesta. Syyttäjä oli syytekirjelmässään vaatinut K:lle tuntuvaa ehdotonta vankeusrangaistusta esittämättä kuitenkaan K:n vangitsemista koskevaa vaatimusta. Asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä käräjäoikeus oli omasta aloitteestaan ottanut esille mahdollisuuden K:n määräämisestä heti vangittavaksi. K oli tällöin vastustanut vangitsemista katsoen sen kohtuuttomaksi, koska hän oli töissä eikä hän ollut osannut varautua vangitsemiseen syytteen perusteella. Käräjäoikeus oli tuominnut K:n kahden vuoden neljän kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen ja määrännyt K:n heti vangittavaksi. Asiassa on kysymys siitä, onko K:lla ollut riittävästi aikaa ja edellytyksiä puolustautua vangitsemisensa varalta.

Pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna esimerkiksi silloin, kun tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Säännöksessä ei ole mainintaa, jonka mukaan vangitseminen edellyttäisi syyttäjän tai asianomistajan vaatimusta. Säännöksen sanamuodon mukaan tuomioistuin voisi näin ollen vangita tuomitun omasta aloitteestaan.

Pakkokeinolain 1 luvun 26 § muutettiin nykyiseen muotoonsa lailla (213/1995), joka tuli voimaan 15.3.1995. Muutoksen pääasiallisena tarkoituksena oli puuttua pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksiin porrastamalla vapaudenmenetyksen perustana olevat vankeusrangaistukset uudella tavalla sekä poistamalla laista vaatimus, jonka mukaan tuomittaessa pitkään, vähintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen, edellytettiin paon tai rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa, jotta tuomittu voitaisiin vangita heti (ks. HE 181/1994 vp.). Samassa yhteydessä pykälästä jäi kuitenkin pois aiemmin voimassaolleeseen lakiin sisältynyt säännös, jonka mukaan tuomitun vangitseminen edellytti syyttäjän tai asianomistajan vaatimusta.

Tällainen edellytys kuitenkin säilyi eräissä muissa pakkokeinolaissa säädetyissä tilanteissa. Voimassaolevan pakkokeinolain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa tuomioistuin ei saa omasta aloitteestaan määrätä rikosasian vastaajaa vangittavaksi. Syyttäjän tai asianomistajan vaatimus on toimenpiteen edellytyksenä myös matkustuskieltoa koskevassa pakkokeinolain 2 luvun 7 §:n 3 momentissa, jonka mukaan vapaana oleva vastaaja saadaan määrätä matkustuskieltoon vain syyttäjän vaatimuksesta. Kun vallitsevaan oikeustilaan johtanutta lainmuutosta ei ole lainvalmisteluaineistossa nimenomaisesti perusteltu, on tulkinnanvaraista, missä määrin syntynyttä oikeustilaa voidaan, lain sinänsä selvästä sanamuodosta huolimatta, pitää harkittuna.

Vangitseminen pakkokeinona merkitsee puuttumista perusoikeutena suojattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Kun lain tarkoitusta ei voida pitää selvänä, on käytetyn pakkokeinon edellytyksiä arvioitava silmälläpitäen tilannetta koskevien perusoikeuksien suojaa. Vapauden menettämisen perusteena olevan tuomion tulee pääperiaatteen mukaan täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset, joihin kuuluu vastaajan oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä sekä riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan. Katson, että mainitut periaatteet tulevat lähtökohtaisesti sovellettaviksi myös silloin, kun vapauden menettämistä käytetään pakkokeinona.

Tuomitun vangitsemisen tarkoituksena on tuomion täytäntöönpanon turvaaminen. Erityisesti vakavien rikosten yhteydessä on oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä turvaavien periaatteiden soveltamisessa otettava huomioon tämä pakkokeinon tarkoitus. Mainittu tarkoitus ei kuitenkaan sinänsä vaarannu noudatettaessa käytäntöä, jonka mukaan tuomitun vangitseminen perustuu syyttäjän ennen oikeudenkäyntiä esittämään vaatimukseen.

Vapauden arvo perusoikeutena on siinä määrin keskeinen, ettei ole syytä suosia tulkintoja, joiden seurauksena on vapauden odottamaton menettäminen. Vapaana olevan vastaajan määrääminen tuomioistuimen omasta aloitteesta välittömästi vangittavaksi, on poikkeuksellista. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:39 todennut, tuomioistuimen mahdollisuudet arvioida asianmukaisesti vangitsemisen kohtuullisuutta pakkokeinolain 1 luvun 26 a §:ssä tarkoitetuin tavoin edellyttävät sitä, että vastaajalle varataan tilaisuus esittää näkökohtansa vangitsemisen edellytyksistä. Jotta vastaaja kykenisi tämän tilaisuuden asianmukaisesti käyttämään, katson, että hänelle tulee varata riittävästi aikaa kyetäkseen tuomaan esille olosuhteistaan seikkoja, jotka vaikuttavat tuomioistuimen arviointiin.

K:ta oli syytetty petoksista, törkeistä petoksista ja kirjanpitorikoksesta. Hänet on tuomittu kahdesta törkeästä petoksesta ja kirjanpitorikoksesta yhteensä kahden vuoden neljän kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Hänen oli sinänsä tullut jo häneen kohdistettujen syytteiden vuoksi varautua siihen, että hänet voidaan tuomioistuimen toimesta määrätä vangittavaksi. K:lle oli oikeudenkäynnin yhteydessä varattu tilaisuus lausua käsityksensä vangitsemisen edellytyksistä. K:lla oli ollut oikeudessa puolustajaksi määrätty asianajaja, jonka tehtävänä olisi ollut puolustaa K:ta myös vapauden välittömän menettämisen varalta.

K oli kuitenkin tosiasiallisesti saanut tiedon välittömästä vapauden menettämisen uhasta vasta, kun häneen kohdistettuja syytteitä oli käsitelty käräjäoikeudessa. Syyttäjä ei ollut ennen oikeudenkäyntiä esittänyt K:n vangitsemista koskevaa vaatimusta. Vaikka K:ta näin ollen oli kuultu vangitsemisen edellytyksistä, katson käräjäoikeuden menetelleen virheellisesti, kun se ei ollut huolehtinut siitä, että K olisi saanut hyväkseen riittävästi aikaa valmistautuakseen esittämään käsityksensä vangitsemisen edellytyksistä.

Saadun selvityksen mukaan K:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpano on alkanut 1.6.2004. Kantelun kohteena oleva vangitsemispäätös ei siten ole enää voimassa. Tämän vuoksi enemmän lausunnon antaminen K:n kantelusta raukeaa.